Tietokoneet on niinku kivoja, niinku.

Sananen tai kaksi

Käyttöjärjestelmiä ja ohjelmistoja tulee ja menee, mutta rauta on ikuista. Tietokoneiden kanssa pulatessa, ja pikku kotikoneen emolevyä, prosessoria, kiintolevyä tai näytönohjainta vaihtaessa jälleen pykälää tuoreempaan ja tehokkaampaan ei tule mieleen, että joku kaunis päivä tämäkin purnukka on pala uljasta historiaa. Nostalgia, tuo kaipauksen muodoista hirvittävin, iskee yleensä vasta siinä vaiheessa kun on jo aivan liian myöhäistä.

Tähän väliin voisin siis kertoa surullisia tarinoita ZX-81:stä, joka katosi jonnekin, tai muistella lämmöllä ikiomaa S-100-väyläistä räkkikortti-CP/M -86 -pataa josta ei löydy enää kortin korttia mistään ... mutta ei palaa aika kultainen, nuoruuden leikit taakse jo jäivät ja sitä rataa.

Tälle sivulle pyrin kokoamaan sekavan kokonaisuuden laitteista, epämääräisestä informaatiosta ja tuntemuksista Sen Oikean ATK:n (tm) parissa. Välttämättä et löydä täältä mitään hyödyllistä, tai edes kaukaisesti käyttökelpoista, mutta pääsenpähän tilittämään julkisesti. Saattaapa käydä niinkin, että luettuasi tämän ymmärrät minua paremmin - kuten sanottu, ei mitään hyödyllistä. Mies kylmästä, tarinoita prekambriselta ajalta, dinosaurusten (370, anyone?) ja palavien päreiden maailmasta.

Tarinoissa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, ja käyttäen oikeiden ja luonnollisten henkilöiden, öh, oikeita ja luonnollisia nimiä. Pyydän jo etukäteen anteeksi osallisilta, mikäli tekstissä näkyy liiallisia määriä peittelemätöntä ihailua tai henkilönpalvontaa.

Fiat Lux(or)

Se taisi olla kahdeksannella luokalla peruskoulussa. Olivat Sveitsinrinteen koulun A-siipeen, kirjastoon (luokka A1, siis) rontanneet sellaisen puusta tehdyn suljettavan pöydän. Ikääkuin ruumisarkku jaloilla, jonka etuseinä ja kansi nousivat saranoituna ylös. Pieni matkatelkkarin näköinen (ja itseasiassa, matkatelkkari varustettuna virtalähdeulostuloilla) vehje ja oranssi näppäimistö, jossa kiinni melkoinen pala jäähdytysprofiilia. Ruskea iso kasettinauhuri.

Uteliaisuus heräsi millisekunnissa.

Ympärillä pyörivä ryhmä, sekalaisesti opettajia ja koululaisia, kertoivat että se on tietokone.

Ihan Oikea Tietokone.

"...ja se on tarkoitettu lukiolaisten käyttöön."

Ihan Oikea Tietokone. Sellainen mitä ohjelmoidaan.

"...joten peruskoululaiset eivät tätä pääse käyttämään."

Ihan Oikea Tietokone. Sellainen mitä ohjelmoidaan. Ja siinä on kasettiasema johon voi tallettaa ohjelmansa.

"... Janne, onko kaikki ihan hyvin? Kuulitko mitä sanottiin?"

Ihan Oikea Tietokone. Sellainen mitä ohjelmoidaan. Ja siinä on kasettiasema johon voi tallettaa ohjelmansa. Ja äänigeneraat-

"MITÄ!?"

Noin 30 sekuntia myöhemmin allekirjoittanut oli koneesta vastaavien opettajien (Hei vaan Orraisen setä ja Loimunevan Jukka, jos tätä joskus luette!) kimpussa (noin kuvannollisesti, tosin). Puolen tunnin taivuttelun, suostuttelun, uhkailun ja kiristämisen jälkeen oli kourassa lupalappu, jossa sanottiin että konetta saa käyttää jollei lukiolaisilla ole sille käyttöä. Naamalla oleva hymy ulottui luultavasti noin Madridista Rovaniemelle.

"Luxor", luin matkatelevisiomonitorin kyljestä.

"ABC-80", tavasin näppäimistön yläreunasta.

"*Ping*", se sanoi iloisesti kun käänsi monitorin napista virran päälle.

Sillä hetkellä minä tiesin mitä todellinen rakkaus on.

Tässä vaiheessa, kuten kaikki jo arvaavat, peli oli täydellisesti menetetty. Elämä™ hävisi kuin irreaalinen ilmavaiva logiikan saharaan. Sielu oli sydänverellä allekirjoitetulla sopimuksella luvattu paholaiselle. Pappatunturi keuli pahemman kerran ja poistui perävalo vilkahdellen ohjastajansa käsistä metsähallituksen puolelle.

10 ;CHR$(12)
20 FOR F%=0% TO 39% 
30 ;CUR (0%,F%) "X";
30 ;CUR (23%,F%) "X";
40 NEXT F%
50 ;CUR (11%,15%) " N O   L I F E "
60 GOTO 60

Anekdootteja, osa 1: Joululoma meni sinä vuonna mukavasti. Heräsin joka päivä kello 9 aamulla, pakkasin voikkoleipiä ja juotavaa mukaan, ja lumisateessa seisoin koulun pihalla odottamassa että edellämainittu J. Loimuneva päästää minut sisään. Noin 15 tuntia myöhemmin prosessi toistui toiseen suuntaan. Takalukossa olevat ovet, näes.

Anekdootteja, osa 2: ABC-80:n jäähdytysprofiilin päällä voi melkein keittää teevetensä kun kone on ollut 15 tuntia päällä. Mikäli matkassa on alumiinifoliossa olevaa lämmintä ruokaa, kannattaa sitä säilyttää edellämainitun profiilin päällä. Kahvinkeitin-webbikamerat, pyh. Bitti pitää ruokasi lämpöisenä.

"Teevetensä?" kysyvät nyt ne, jotka minut paremmin tuntevat. Aivan, luitte oikein. Olin vielä nuori ja naiivi. Kahvi hiipi elämääni vasta myöhemmin. Jossain siinä vaiheessa kun harrastus muuttui paikoitellen työksi, ja valvominen pakolliseksi. Muistelen elävästi erästäkin viikon kestänyttä työsessiota, jota varten erikseen hankittiin Ensimmäinen Ikioma Windows-kone ja kahvinkeitin, ja jossa herra työnantajan kehoituksesta (loop) nukuttiin nelisen tuntia patjoilla, herättiin, juotiin kahvia ja koodattiin (do until ready). Hei vaan Markku, jos tunnistat itsesi. Mutta kaikki tämä tapahtui myöhemmin. Paljon myöhemmin.

Anekdootteja, osa 3: Oletko koskaan katsonut miltä normaalin teksti-tv:n kirjasintyyppi ja merkkisarja näyttää? Oletko havainnut, että teksti-tv:n "grafiikka" on itse asiassa merkkejä, joissa kuusi "pikseliä" muodostaa yhden merkin? Muistatko, mikä tv-valmistaja toi ensimmäiset teksti-tv:t markkinoille? Arvannetko, missä tietokoneessa on identtinen merkkigeneraattori? Nyt osannet jo sanoa, miksi kasvoilleni ilmestyy välillä vino hymy, kun teksti-tv on sattumalta auki. Kyllä, se oli retorinen kysymys.

WireWrap, ZX-81 ja kadotettu nuoruus

Alamäki oli alkanut. Onneksi en lasketellut kohti suurta tuntematonta yksin. Nuoruusajan ystävistä yksi oli yli muiden - Ari Komi.

Ari, noin lyhyesti ilmaistuna, oli ehkä älykkäin ja uteliain tuntemani ihminen. Kaikki kelpasi - elektroniikka, ATK, musiikki, kemia (ja viimeksimainitusta varsinkin räjähdysaineet). Miehen sielunmaiseman ymmärtämiseksi tarjoamme muutaman tarinan - kaikki tosia kuin vesi.

Perheemme asui Hyvinkäällä, Talvisillassa. Nykyään alueella on jo osittain kerrostaloja ja muuta toisen sukupolven tavaraa, mutta nuoruudessani (karmivaa, kuinka sitä muuten tuntee itsensä vanhaksi käyttäessään tätä termiä) Talvisilta oli pelkkää omakotitaloaluetta. Ari, sekä Arin perhe asutti omakotitaloa noin 300 metrin päässä meidän perheemme talosta. Alueella oli useita perheitä, joilla oli muutaman vuoden ikähaarukassa saman ikäistä nuorisoa.

En muista miten tutustuin Ariin, mutta jotain tekemistä sillä oli sen kanssa että Ari & kumpp. olivat juuri samoihin aikoihin rakentaneet noin kymmeneen omakotitaloon, ei enempää eikä vähempää kuin oman puhelinverkon.

Ihan totta.

Arilla oli itsetehty relekeskus kotona, ja paukkulankaa oli kiskottu satoja metrejä talosta toiseen. Lähimetsässä oli jopa pieni kaappi, joka toimitti julkisen puhelinkopin (!) virkaa.

Ja se toimi.

Ari oli näihin aikoihin 16-vuotias, minä siinä 14.

Kaverihan oli Guru.

Arilla oli paha tapa keksiä vänkiä kouluelämää värittäviä tempauksia. Väriltään tapasivat olla kirkkaan sinisiä ja violetteja. Jodityppi. Kiteinen valkoinen ionisidokseen perustuva yhdiste. Kovin huomaamaton. Helppo levittää koulun käytäville, pulpeteille, lämpopatterien päälle... Ei vaarallinen, mutta sidos purkautuu helposti. Purkautumisen syynä voi olla mekaaninen häiritseminen, epäpuhtaus, lämmittäminen tai se että joku katsoo pahasti. Poksahtaa iloisesti, ja varsin kovaäänisesti purkautuessan. Typpi poistuu yhteen suuntaan, jodi toiseen. Jodi värjää tehokkaasti kaiken mahdollisen ympäriltään syvän violetiksi. Vaatteet, kengät, kirjat, kädet, kasvot... 

Ja voi sitä väkertämisen määrää joka muutaman seuraavan vuoden aikana tapahtui:

- Ensimmäinen nitroglyseriinin valmistus meni vähän poskelleen. Kukaan ei muistanut mainita, että apteekin väkevin typpihappo on vain 80-prosenttisesti väkevää. 20 prosenttia siitä on siis vettä. Sekoita kovin, kovin hygroskooppiseen 97-prosenttiseen rikkihappoon sisätiloissa, ja eksotermisen (ynnä katastrofaalisen) reaktion ainekset ovat valmiit. Oranssi typpidioksidipilvi on hieno näky, mutta kovin läheltä sitä ei kannata seurata. Juostiinko? Kyllä. Avattiinko Arin huoneen ikkuna ulkopuolelta kahden metrin kepillä? Kyllä. Kerrottiinko Arin perheelle? No ei.

- Oma radiolähetin on kiva. Tarvikkeemme ovat: 1) Vanha Philipsin putkietuaste. 2) Sopiva lähetinputki ja ensimmäinen käteensattunut kide (997KHz). 3) 60 metriä lankaa omakotitalosta metsään. Ari muuten esitteli taitojaan apinana - kaveri tuli 25 metriä korkean kuusen latvasta oksia pitkin alas. Siis putoamalla. Tahallaan. Asiaan. Tuloksena saadaan: 1) Hyvä ja toimiva radiolähetin. 2) Niin paljon kantomatkaa ettei tunnin autolla ajamisella vielä signaali vaimentunut autoradiossa lainkaan. 3) Posti- ja lennätinlaitoksen mustia pakettiautoja ajamaan Talvisillankiertoa ympäri etsimässä laitonta lähetintä, joka sattuu olemaan Tallinalaisen AM-radioaseman taajuudella.

- Otsikosta otamme hieman etumatkaa, ja mainitsemme ajan jolloin VIC-20 oli jo materialisoitunut allekirjoittaneen haltuun. Ari oli kovasti sitä mieltä, että hänen juuri hankkimansa C-64 pitää saada keskustelemaan VICin kanssa. Tuumasta toimeen, paukkulanka esiin (kierretty suojaamaton parikaapeli, se normaali sisätiloissa käytettävä telelaitejohto) ja metsän halki keppi kourassa. 250 metriä ärräpäitä ja piuhanripustelua sekä muutamaa juotosta (mitään liittimiä keretty hankkimaan) ynnä erinäisiä koodirivejä myöhemmin VIC-20 oli mitä mainioin pääte kuusneballe. 1200bps meni melko virheettömästi TTL-tasoisena. Ari tietenkin kirjoitti kääreen 64:n normaalin teksti-i/o:n ympärille, ja kas, minä pääsin nauttimaan suuremmista tekstiseikkailupeleistä etäkäytettynä.

- Sähköllä laukaistava pikriinikloraattia käyttävä putkenpätkämme oli menestys. Ikäänkuin puolentoista metrin pätkä jämäkkää, paksuseinäista rautaputkea. Pohjalla sähkölaukaisin ja tuhti möykky punertavaa pikriinikloraattia. Sen yläpuolella vanha AA-paristo, teipillä tiivistettynä putken mittoihin. Tarkka suuntaus kujan päässä olevan mäen yläosaan. Maata täristävä jysähdys. Paristo löytyi myöhemmin mäen takana olevalta pellolta - hieman alle kilometrin päästä.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Fluxin- ja ruudinkäry oli melkoinen, pieniä palovammoja ja muita jälkiä syntyi liukuhihnalta, sähköä ja mehujäitä kului. Onnellisuus on niin huono sana - sitä käsittää kaiken merkityksen vasta paljon myöhemmin.

Tietyt tarinat tältä ajalta lienee paras jättää kertomatta - nuoruuden innostuksessa syntyy välillä vähän aineellisiakin vaurioita, eikä ole tiedossa haluaisivatko jotkin tahot mahdollisesti esittää korvausvaatimuksia vielä näin vuosienkin päästä. Ei hätää, kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut, eikä miljoonavahinkoja syntynyt. Mikä sinänsä on, näin jälkeenpäin ajatellen, pikku ihme. Ilmaistaan asia vaikka näin: Lehtiotsikoihin on päästy.

Mutta asiaan. Otsikon mukaiseen asiaan, tahtoo sanoa.

Palaamme taaksepäin vuoteen 1981. Ajatus omasta tietokoneesta kaiversi pahemman kerran nuoren miehen sielua. Onnistuin ympäripuhumaan itseni Kone Oy:n tietokonekerhoon isän suosiollisella myötävaikutuksella, vaikken yrityksen palveluksessa ollutkaan - isä oli. Kerho oli tilaamassa kimppaostoksena Sinclairin ZX-81 -koneita. Ajatus omasta koneesta esiteltiin siis oitis vanhemmille, jotka pitkällisen kinuamisen jälkeen suostuivat.

Alamäki syveni. Tosin tähän väliin iski outo episodi - ensimmäinen retroaalto.

Kerholla oli käytössään SBC. Single Board Computer. Intelin 8080 - prosessorin varaan rakennettu opetustietokone. Seitsemänsegmenttinäytöt ja heksanäppäimistö. Tarkoitettu puhtaasti konekieliohjelmoinnin opetukseen. Ja mystillisen puoleensavetävä. Ei värejä, ei ääniä, ei edes kunnollista näppäimistöä - mutta Se Jokin siinä oli. Oikean ja Lahjomattoman ATK:n Henki asui vahvasti koteloimattoman piirilevyn ja avoimen breadboard-koekytkentälevyn uumenissa. Paljas, pelkistetty, tapahtumiltaan ja toiminnoiltaan armottomasti seurattava. Käyttöliittymä lähes puhtaasti koneen, eikä ihmisen ehdoilla. Pelottava. Rautaan koodattava. Seksikäs.

"Would you like to have some 8085's and TTL logic  with that Sinclair, sir?" - "Yes please."

TAM8085:n (tampereen tekun suunnittelema 8085-pohjainen SBC) piirustukset esiin, komponenttikauppaan, wirewrap-tool kouraan ja kytkentälankaa rulla tai kaksi. Noin miljoona kytkentää myöhemmin loisti multipleksatulla 11-segmenttinäytöllä punahehkuinen, väräjävä sana "ADDR". 

Tuli ilta, tuli aamu ja seuraava vuosi.

Veni, vidi, vic

ZX-81 oli muuten mukava, mutta tuskallinen ohjelmoitava. Kalvonäppäimistö voi olla halpa valmistajalle (ja kuluttajalle), mutta sen läpi koodin läiskiminen on silkkaa masokismia. Eikä sekään vielä mitään, mutta kun ZX oli tuskallisen laiska ilman FAST-moodia, ja FAST-moodissa taas näytölle ei piirretä mitään... Opettavainen? Kyllä. Halpa? Ehdottomasti. Käytettävä? Ei ikinä.

Oma ABC-80? Tai juuri saapunut ABC-800? Taivaspaikan saa pienemmällä rahalla. Kyllä, minä soitin ja kysyin että paljoko sellainen kustantaa. En kysynyt toiste.

Commodore VIC-20 lämähti verkkokalvoille ja tajuntaan. Värit. Äänet. Kunnollinen näppäimistö. Se, ja ehdottomasti nimenomaan se. Joulukin on jo lähellä. Muistan, että tuli tehtyä jotain vanhempien silmissä kehnohkoa (ei, rehellisesti en muista mistä oli kyse), ja hetken jo uhkasivat ettei VIC ilmesty kuusen alle. Maailma musteni. Mutta lopulta antoivat armon käydä oikeudesta. VIC paukahti olohuoneen lattialle. Maailma häipyi taka-alalle viikoiksi.

3.5 kilotavua RAMmia. Sehän on 3500 merkkiä. Se on PALJON. Edessä aukeava mahdollisuuksien meri suorastaan huimasi pientä atk-maailman seikkailijaa.

Ja ne pelit. Omega Race. Jupiter Lander. Radar Rat Race. Sekä joka ikinen Scott Adamsin tekstiseikkailupeli.

Kilpavarustelun ensi merkit alkoivat näkyä. 2K:n staattisia RAM-piirejä alkoi saada suht huokealla - lisämuistia kilotolkulla. Liitäntälogiikkaa rakenneltiin - GBIP- väyläkortteja, releohjausta, lämpötila-antureita ja niin edelleen. Ynnä, vaikkei sille sitä typerähköä anglismia vielä ollutkaan käytössä, warettamista.

Tosin - levykeasemaa ollut vielä juuri kellään. Ehei. Me - tuota, tarkoitan tietysti sanoa että jotkut tuntemistamme ihmisistä, joiden nimet olen jo unohtanut, käräyttivät modulipelit koosteina isommille EPROMeille. Nykynuorisolla on niin helppoa, DISKCOPY / CopyRite / Nero / FireBurner vaan ja valmista tulee. Nämä tuntemamme ihmiset joutuivat ensin suunnittelemaan sopivalla liimalogiikalla varustetun kytkennän, syövyttämään piirilevyn, heiluttamaan kolvia ja lopulta prommerilla käräyttämään kasan rom-imageja yhdelle piirille. Kiertokytkimestä bank-asetukset kohdalleen, ja kopio oli tosiasia. Eipä tosin tarvinnut juuri odotella latautumista.

Nuo mainiot miehet humisevissa konesaleissaan

Lähestyttiin vuotta 1985. Ari oli hankkinut itselleen kesätyöpaikan Kone Oy:n tietokonekeskuksessa (joka vuosia myöhemmin myytiin Tietotehdas Oy:lle, jollen väärin muista? Ulkoistaminen ja sen sellaista). Ja pitihän sitä käydä katsomassa.

Alamäki jyrkkeni syvästi. Toinen retroaalto iski.

Oikeita Tietokoneita. Oikeita ISOJA Tietokoneita. Tietokoneita jotka oli suunniteltu tekemään Tärkeitä Asioita, luotettavasti, tasaisesti, hallitusti, ilman turhia kelloja ja pillejä, vuorokauden ympäri, päivästä toiseen, kuukausi toisensa perään.

Koneita jotka oli Suunniteltu. Laitteita joiden osien, käyttöjärjestelmien ja käyttöympäristöjen käsikirjahyllyt ulottuivat tasaisena harmaana rivinä silmänkantamattomiin. Rautaa, jonka määrittelydokumentit aloitettiin siitä kuinka monta neliömetriä lattiapinta-alaa kone vaatii, montako tonnia lattian pitää kestää painoa, kuinka paljon huoltotilaa laitteen ympärille on jätettävä ja kuinka monta kuutiometriä ilmaa pitää ilmastoinnin siirtää jotta konetta saa käyttää.

Ei vähääkään epämääräisyyttä. Ei ensimmäistäkään hutaistua ratkaisua. Ei yhtään laiteläheistä rajapintaa. Virhe ja Sattuma eivät asu täällä, sillä heitä ei ole speksiin kirjoitettu.

Ei liene vaikea arvata mihin kesätyöpaikkaan ensimmäinen hakemus lähti.

Palkkakuitissa luki tehtävänimikkeen alla "operaattori". Kulkukortteja, turvakameroita, irtolattian alla kilometreittäin kaapelia. Halonisammutusjärjestelmä, puolen omakotitalon kokoinen ilmastointilaitteisto. Kolme yli sadan neliön konesalia. +21 astetta Celsiuksen asteikolla, aina ja tasaisesti. Villapaita oli pakkovaruste kassissa kesähelteilläkin, jollei sitten ehdottomasti halunnut kiusakseen jatkuvasti vuotavaa nenää.

Anekdootteja, osa 4: IBM:n ketjukirjoittimet ovat täysin oma lukunsa. Ne vaativat kunnioitusta, useastakin syystä. Ensinnäkin, oikea proseduuri värinauhan (noh, "nauha" on ehkä huono sana, sillä "nauha" on koko kirjoittimen levyinen tapettirullaa muistuttava kokonaisuus) vaihtamiseen opitaan kuuluisalla "kantapää" -metodilla nopeasti. Kun kirjoitin on jauhanut muutaman tunnin nelinkertaiselle kalkkeeri-jatkolomakkeelle, on ketjun lämpötila sen verran koholla, ettei värinauhapaketin mukana tulevien muovihansikkaiden kanssa ole syytä sitä kirjoittimesta pois nostella. Sulaneen muovin ja vesirakkuloiden yhdistelmä on epäesteettien ja kivulias.

Anekdootteja, osa 5: Edellämainittujen kirjoittimien hallintapaneeli on kahdessa paikassa - sekä kirjoittimen etuosassa, että takana, paperin vastaanottohissin vieressä. Moninkertainen kalkkeeri on hieman jäykkää, eikä aina laskeudu tasaisesti hissiin siistiksi pinkaksi, joten sitä on silloin tällöin syytä käydä taittelemassa. JES3:n konsoli sanoo että printteri on seis, paperin vastaanottoalusta on täynnä. Persaus ylös penkistä ja koneen taakse lattialle istuksimaan. Off-line, luukku auki, paperiaskartelua. On-line. Samaan aikaan huumorintajuisemmat operaattorikaverit näkevät että aha, virhetilanne on poistunut, mutta kaveri kyykkii vielä printterin takana, ja hissin luukku on auki. Ketjukirjoitin siirtää paperia useita METREJÄ sekunnissa. Operaattorikaverin käsi liikahtaa kohti konsolia...

Sivumennen sanoen, nauhakaappien alipainekuilujen toiminnan seuraaminen on lumoavaa. Jos nauhaa pitää siirtää nopeasti lukupään ohi, mahdollisesti jopa kahteen suuntaan nopeasti peräkkäin, on suurimassainen puolen tuuman nauhakela aivan liian raskas suorittamaan tehtävää. Niinpä nauhakaappi ohjaa nauhan kelalta ensin alipainekuiluun, sitten lukupään ohi, toiseen alipainekuiluun ja lopulta toiselle kelalle. Ilmanpaineella voidaan tätä kuiluissa olevaa "löysää" sitten siirrellä äkäisesti - nauha on hyvin kevyttä. Lasioven läpi näkee miten elektroniikka, mekaniikka ja fysiikka tanssivat vaivattoman näköisesti täydellisessä harmoniassa. Kuten sanottu, lumoavaa.

Anekdootteja, osa 6: Paratiisissa oli virhe. Massiivinen kalusto teki Tärkeää Tehtäväänsä hyvin - mutta vain niin kauan kuin sähkönsyöttö toimi virheettömästi. Kyllä, luitte oikein. Ei varavoimaa. Ei UPS:eja. 10 millisekunnin katkos siniaallon harjalla, ja operaattoriryhmä palkittiin IPL-nappien painamisrumballa ja hyvin pitkällä kahvitauolla. Kone Oy:n näkyvin piirre on testihissitorni, Hyvinkään korkein rakennus. Lisätkää yhtälöön kesä, ja ukonilmat. Meillä oli PALJON pitkiä kahvitaukoja.

Anekdootteja, osa 7: Kun valot vilahtavat, ja massiivinen humina yhtäkkiä lakkaa, on syntyvässä hiljaisuudessa jotain kovin painostavaa. Ilmastointikoneet käynnistyvät kyllä viiveellä uudelleen, mutta noin kahden minuutin ajan vallitsee lähes hiiskumaton hiljaisuus. Yhtä ääntä lukuunottamatta. Suuren 4300-sarjan IBM:n sisältä kuuluu IPL-napin painamisen jälkeen hiljainen raksutus. Ääni on äärimmäisen tuttu, mutta sen merkityksen ymmärtäminen ottaa aikansa. Siellä on levykeasema. Ihan tavallinen 5 1/4" lerppu. Jossain syvällä koneen uumenissa, koteloituna ja piilotettuna. Ymmärrettävää sinänsä - halpa ja EPROMeihin verrattuna suurikapasiteettinen tallennusmetodi, käytetään harvoin. Hyvin suojattuna lähes ikuinen, ja voidaan tarvittaessa päivittää. Mutta silti - kun Suuri Rauta (eng. Big Iron) boottaa, ei ensimmäisenä oleta että jostain kuuluisi pärrrr-kronk-kronk-kronk-kronk...

MVS:n (ja JES3-hallintaohjelmiston) harjoittelemista varten nökötti pienemmän tarvikevaraston nurkassa harmaa kulmikas laatikko, jonka kyljessä seisoi Suuren Sinisen Yrityksen logo. Outo purnukka. Kaksi levykeasema, värinäyttö. MVS Console Training -lerppa tästä sisään, näyttivät. Sitten tämä käynnistyy tällälail - hei seis. Mikä se on tuo kun kirjoitit komentoja? DOS? Eikö meillä ole noissa isokoneis- jaa tämä ei ole sama? Mikä tämä sit on?

Tunnin pikakurssin jälkeen minä ymmärsin sitä IBM-DOS 2.1:tä melko mukavasti. Tämähän on ihan kiva, joskin aika suppea. Mitäs tälläinen vehje maksaa? Jaa niin paljon. No en minä sitten ehkä tälläistä osta, kalliita ovat, eikä IBM yleensä paljon hintojaan laske, päinvastoin. Kauheen proprietarykin on, tuskin mä tälläistä enää tän työpaikan jälkeen näen.

Kuinka väärässä sitä ihminen voi olla.

Yksityiselämän puolella killuttiin vielä VICin jälkeisissä tunnelmissa. Lystikäs eurokorttikehikko tuli hankittua, ja sen sisään työnneltyä S100-kortteja. CP/M, myöhemmin CP/M -86. Mutta ei sen kummempia. Kaverit osteli hämmentäviä NewBraineja, ja Ari lainasi ystävällisesti korttimassamuistilla varustettua HP:n ohjelmoitavaa laskintaan. Hämmentävää aikaa.

Sitten tuli käväistyä paikallisessa toimistoautomaatioliikkessä kysymässä työpaikkaa - minä näitä koneita tälläi ymmärrän, olisko mulle käyttöä? Jaa olis. Mitä nuo on nuo beiget purnukat joita teillä on tuolla? Canoneita? DOS? PC? Missäs minä olen nämä sanat kuullu ennenk- hei. Sehän on niinku IBM, se. Klooneja? Mitäs se tarkoittaa?

PC Empowerment

Vuosi 1986/1987. Virallinen Työelämäosuus alkoi. Opittavaa olikin sitten tarpeeksi - muutaman vuoden ajan koko pikkufirman ATK-tietämys lepäsi vakaasti allekirjoittaneen harteilla. Se nyt sinänsä ollut ihmeellistä - koneita oli alussa kaksi kappaletta koko puulaakissa - pääasiallinen liikevaihto firmassa tuli kopiokoneista, faxeista, konttoritarvikkeista ja sen sellaisesta.

Mutta ne menivät kaupaksi. Hitaasti, mutta menivät kuitenkin. Ja työsarka alkoi levetä. Skannereita äimisteltiin. DTP-järjestelmiä pystytettiin (Ventura tuli opeteltua, ja modifioitua laserkirjoittimia, nimittäin tälläinen hämmentävä jaettu RAM-lisäkortti josta Venturalla sähläämisen jälkeen muistin sisältö dumpattiin suoraan LPB8A2:n kuvarummulle). Kaikenlaista uutta teknologiaa tuli kiihtyvällä tahdilla. Näytöt loikkasivat MDA:sta Hercules-tyyppisten korttien läpi EGA:han. Kiintolevykoot kasvoivat. Prosessoriperheitä tuli ja meni. Xenix SysV hyppäsi mukaan käyttöjärjestelmäkelkkaan. Huoltotöiden määrä lisääntyi - kerääntyvää säätämistietämystä myytiin surutta paikallisten yritysten ja laitosten käyttöön.

Jälkeenpäin tarkasteltuna, koko hässäkkä, se että joutui itse vastaamaan niin suunnittelusta, rakentamisesta, asentamisesta kuin opastamisestakin, oli oppimisen kannalta ehkä arvokkain periodi henkilökohtaisessa historiassa. Syntyi näkemys - olkoonkin että koskaan se ei ole valmis, eikä milloinkaan ole mahdollista tietää kaikkea, eikä näkemys missään nimessä ole sen oikeampi kuin kenenkään muunkaan  - mutta kuitenkin, syntyy jonkilainen suurempi kokonaiskuva ATK:sta ja sen mahdollisuuksista, sekä siitä kuinka kokonaisia järjestelmiä kannattaa rakentaa.

Samaan aikaan hahmottui koko asian laajuus - pienet toimistokoneet tunkivat yhteen rakoon, minikoneet toisaalle, yhden sirun automaatiojärjestelmät kolmanteen suuntaan. Syntyi Visio (suom. harhanäky). Visio siitä mihin kaikki oli menossa. Taas huimasi. Huimasi kovasti. Varmaankin aivokemiallinen epäbalanssi tai jotain, olisi ehkä pitänyt käydä lääkärissä...

Pikkufirmoissa laukkaaminen oli myös erinomaisen opettavaista. Oli pakko tarkastella huollettavaa tai juuri myytyä konetta sen todellisessa käyttöympäristössä. Oli suhteutettava sen tarpeellisuus tai tarpeettomuus, hyödyllisyys tai hyödyttömyys siinä kokonaisuudessa joka muodostaa yrityksen. Oppi näkemään laitteen työkaluna, vasarana naulojen ja lautakasan keskellä.

Ja oppi vihaamaan käyttäjiä. No hyvä on, totuuden nimessä on sanottava, että vain muutamia harvoja. Niitä joita (l)usereiksi kutsutaan myöhemmässä folkloressa.

Nyt on saapunut hetki, jolloin olen pakotettu tarkastelemaan Sitä Suurta Kysymystä, jota vielä ei ole kysytty. Miksi ne tietokoneet sitten on niinku kivoja, niinku?

Valitan, lyhyttä vastausta ei ole.

Kaikenmaailman kirjailijat ja uusmeediohöperöt vaipuvat yleensä tässä vaiheessa tilittämään sitä kuinka ohjelmoija on jumala oman maailmansa keskellä. Tämä on sinänsä totta - koneet ovat luomisen välineitä, siinä kuin kynä ja paperikin. Mutta se ei ole kaikki, eikä (ainakaan henkilökohtaisesti) Se Juttu.

Tietokoneet ovat kauniita.

Näennäiseen yksinkertaisuuteen (ja joskus epädeterministiseen käytökseen) on piilotettu ihmiskunnan teknologisen kehityksen parhaimpia saavutuksia - monessa eri kerroksessa. Lähemmässä tarkastelussa avautuu äärimmäisen deterministinen, mutta samaan aikaan uskomattoman monimutkainen mekanismi. Yhtäaikaisesti voi nähdä ryhmätyöskentelyn saavutuksia ja käsittämättömän elegantteja yksilösuorituksia - niin elektronisesti, mekaanisesti kuin ohjelmallisestikin.

Ei, ne eivät todellakaan ole leivänpaahtimia, vaikka Apple niitä yrittää sellaisina markkinoida.

Transistorit ja puolijohdeteknologia johtavat porttilogiikkaan, porttilogiikka erikoistuneempiin yksiköihin, yksiköt itse ohjelmoitavaan koneeseen. Ennen alkeellisintakaan ohjelmaa kone on jo nielaissut valtavan ihmisryhmän tuhansien ja taas tuhansien insinöörityötuntien panoksen.